sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Jatko

Tämä blogi jatkuu sisällöltään samansuuntaisena Wordpress-alustalla osoitteessa: https://bititovatikuisia.wordpress.com/

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Unelmat ovat onnen sirpaleita



Ain' laki luonnon jatkaa muodoillaan,
kun historian peli valetaan.
Teot paloina pöytään loksahtaa;
näit' hahmoja yhdessä aikaan saa.

On palapeli vertaus elämän,
ei voittajaa kuvasta löydy tän,
mut todeks' piirtyy monta unelmaa,
vaik' myös Sattumast' uuttuu tulevaa.

Sai henki kukin kuvat unelmien
jo syntymänsä kannesta lähtien
ja sisään tiedot, taidot - palat nää,
joista osat haaveiden jäljentää.

Vaan tässä onkin koukku kaikkeuden -
sil' palat eivät riitä yksin sen,
ken maailman tän jakaa janoiten,
kuvia kauniita tavoitellen.

Jo muutoin olis' loppu alussa
kuin maailma unessa valjussa,
kok' totuus kiinni itse etsijäs',
vain vankein onni kuollut kuukehäs'.



Mut' mitä ovat palat, kuvat nää?
Ehk' vain yön lapsein hohtoo häilyvää
vai näyt tunteesta kasvaa ajalta,
kun musiikki viel' kuului puheelta?
Voi voima unein suuntas' määrittää,
     ...tai sitten haaverunoks' lässähtää.
Eikä voi pivost' pala pudota,
ja heti uuteen palaan vaihtua;
unohtaa mitä kuvan alku ties
ja minäks' uudeks' syntyy uusi mies,
ei vaikkei löytyis' koloo, nypyä,
mih' reunat unelmansa kytkeä.
Ja vaik' joka pala suurenmoinen
täs' kun palat mielii viereen toisen,
voi vain valmis kuva hopeoid' sen,
koska kuva tarvii tunteen, mielen,
sil' kuin tanssin taitot tarvii viejän,
kaks' kaunist' tekee vain taulun sievän.
Toki harva teos täydellinen,
riittää, että juonen päästä sais' sen:
tanssiin riittää tanssikengät,
vaik' maa muhkurainen - silti lennät!
Myös tasapaino tanssis' järkevä:
voit onnen muruun aitoon tyytyä,
tai valheen linnassa viivehtiä,
tuomar' Tulevan viimein kestitä.
Vaan kenel' pettää pala jokainen,
jäänee jälki kesken siveltimen,
ei pöydällä koht' tilaa jatkojen,
enää kantaa kaari armost' toisien
tai tuuleen katoo kylvöt kokonaan,
kuin kuunaan miestä olis' ollutkaan.



Nää muinaistunteet mielein raskauttaa,
polvesta toiseen toistaa muunnelmaa.
En yritä silt' tarkkaan ratkaista,
vain elon kaarta ei saa katkaista.
Kenties sittenkin monta on tapaa,
ympäril' sirkus, tyyli on vapaa:
yks' pelaa kulmapalat helpohkot,
toisel' sopivat tuuri toi lohkot,
kun kolmas kätkee haaveet sisäänsä
ja neljäs matkii: tulee isäänsä!
Vast' viides väliin voimalla vänkää,
kai pala kuudennella kurkkuun jää.
Ei jonkun palat sovi mihinkään,
tai malli kirjan ulkoo piirrellään.
Voi nenä toisen palat nuuskia,
ken mielii muiden kuvat oikoa.
Joku vuoroaan jää odottamaan,
taikka pelaa heti kun sallitaan,
nöyrä hiljaa pois palansa uhraa,
kun ahne alkaa jo uutta kuvaa.
Voit muurein onnen palat linnoittaa,
kun palat toiset teitä valloittaa -
mi' pyörre, kaaos täällä hallitsee,
vain aika valmiin kuvan mittailee.



Mut' tärkein ollut ei viel' puheena -
unelmien kuvas' kaks' on puolta,
keskeltä halki on jok' ihminen,
mi' hämmennystä lisää rakkaiden:
Sisäl' elämys juoksee eläimen,
maisemas' tietä, tunteit' seuraten.
Ulkon' kuvat mielikuvituksen,
kertoo kartta suunnan koneen, järjen.
Sil' on kokemus kuva kuvassa
ja mukana joka unelmassa.
Myös suuntii, toiveit' kahta lajia:
vaiston vai tavan annat ohjata?
On tunne monta vanhaa tienviittaa,
jotka reitin mitasta ei piittaa,
kun taas kuvan kartta järjen mailta,
täysin makua, maisemaa vailla.
Muokkaa maailmaa kuvat nää järkein,
joskus taas itse matka on tärkein,
vaik' ei aina metsää näe puiden,
sokea, mut' täys' onni eläimen.
Yks' silti matkaa tietä seuraillen,
kartoista toinen reitin katsellen.
Ei puolien painoo mitat' vaa'assa,
vaik' tiet ja kartat maasta samasta:
kartasta hyväst' löytyy hyvä tie,
kunhan tie hyvä suuntaan hyvään vie.

Jos kuin piru luet pelkkää karttaa,
seuraat mielivaltaa yhteist' tarkkaa,
ei edes Sunzin suunnitelmissa
näy tietoo tuskasta, nautinnosta.
Suuret kuvat tallaa pienet jyvät
ja ihmiset peittää roolit, ryhmät,
maailma pelilaut' tylsäin mielten,
ken vain tietää kaavioiden kielen.
Opit historian unohdetaan:
siemenest' pienest' kasvaa metsät maan.

Ent' pedot pienet vaiston varassa,
kuin eksyneenä järjen ajassa:
vapaudest' humaltuen piirteineen,
ain' saman palan pelaa uudelleen,
kuin kehää kiertää eläin yksinnä,
vaistonsa vanki koneen sisällä.
Tunnelis' mittakaava katoaa,
pienikin lähel' peittää meret, maat
jahdaten pinnan peilii, savua,
vaik' vieres' räiskyis' tulta, valoa.



Vaan mikä onkaan mieli ihmisen?
Riitaisa liitto järjen, eläimen!
Mi' suurin unelma ja puolet sen?
Rakkaus ja sisäl' rakastuminen!
Kun kättä lyövät kartat ja tiemme,
ei riitä kertoon voim' riimienne,
sit tunnet' kun kaks' rakastavaista
yhdeksi tulee maissa, taivaissa,
kun ääretön koskee kuolevaista -
suojassa oman pesän mies naista  .. kun
kone ulkon' kiertää pesän pieltä,
joka palas' iskee tulta, mieltä,
kun yhteisen kuvan aloitamme,
ikuiseen istutamme tarhamme.

Vaik' ois mies miestä vastaan tantere,
sut nostaa tahdon maasta harteille,
unelmias' palani kannattaa,
ettei löydy kuvaa sun kauniimpaa.

Rakkaus ja hulluus samoin sulkevat:
päilyy ulkon' sisäiset maailmat,
tuo muodot mannut mieleen kehosi;
heijastaa joka pinta kasvosi,
kun raoist' näen valon pursuvan,
ihminen näkee ihmisen kuvan -
on tunnon ja tiedon yks' mielle:
mi' teen sinulle, teen myös itselle.



On rakkaus unelmist' vaarallisin:
voi palat, jotka jäävät taskuihin,
onnen sirpaleiksi teräviksi,
haavat tehdä verenpunaisiksi.

Mut' tuska näem' lisää tietoa:
vain jätit mulle onnen aatteita,
ja syyttä itseäni syyttelen,
en väärä, palaksi vain käynyt en.

Pöydällä hahmojen risteillessä
mä mietin mih' laittaa onnen tässä?
Ei onni liity pelkkään nautintaan
tai tyytymistä tilaan maatuvaan;
jos oliskin se tietty asia,
mä kauas matkaisin sen takia.
Ei ohjeeks' riitä käsky kultainen,
jos toinen haluu kääntää ympär' sen -

Vaan..

    unelmien pitää tul' Todeksi,

    sopia kuviin muiden Hyväksi,

  ja kietoutua ääriin Kauniiksi,


rikkaana kuin paratiisin autuus,
jossa järjestys ja satunnaisuus,
elävä ja luotu näin taiteena,
kätensä liittää oikees' suhteessa.



En voisi näitä toisin sanoa,
kuin täydentää tunnetta aitoa.
Siks kertomus tää riimein vertauksin,
jot' voisit kokee omin sisuksin
tulkintas' voiman väleissä loitsun;
juhlaval' tekstil' juhlavan kaavun.

Runoon lyhensin kirjan toiveittein',
vielä piilossa luku viimeinen.
En tiedä kuinka tästä jatkaisin,
mut' mielellään vielä rakentaisin.
Jos en voi sua mä saada omaksein,
ees kaunis huntu jätä silmillein,
jotta maailmaa voisin rakastaa,
vaikka sinusta se vain muistuttaa.


(Ascension / Nature Boy)

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Unelmien uivat sukellusveneet


Jostain syystä olen aina robotiikan ja tekoälyn ongelmista puhuttaessa ajautunut ajattelemaan moniin avoimiin systeemeihin liittyvää hankalinta tapausta, joka yksinkertaisissakin tehtävissä vaatii ihmisenkaltaista laajaa useiden aihealueiden yhdistettyä hahmotusta. Koska oma uskomukseni on, että ihmisen veroista monipuolista tekoälyä ei vielä saavuteta omana elinaikanani, olen jotenkin samalla olettanut, että viime aikoina paljon puhuttu automatisointi olisi niin ikään pitkän tähtäimen muutos yhteiskunnassa. Ehkä Hollywood-elokuvat, joissa robotit jäljittelevät ihmisiä tai perfektionismiin taipuvainen luonteeni ovat estäneet näkemästä oleellista, vaikka itselleni onkin ollut aina ilmeistä, että käänteismallinnuksen biologiasta tulisi olla vain ohjetta antavaa, mistä syystä laitoin Dijkstra-viittauksen otsikkoon.
Vasta oikeastaan eilen intuitioni korjautui aiheesta, kun keskustelimme Xin kanssa tutkimusprojektista, jossa kehitetään siivousrobottia lentoasemille. Nopeasti tuli mieleen, että esimerkiksi tässä teknisessä ongelmassa pystyttäisiin jo paljon alkeellisemmalla älyllä ratkomaan suurin osa tapauksista, joita robotti kohtaa. Harvat tilanteet, joissa oikeaa toimintaa ei pystytä päättämään, voitaisiin hyvin jättää väliin ja esimerkiksi merkitä karttaan, minkä jälkeen yksi ihmissiivoja vaikka tabletin kanssa voisi käydä läpi näitä paikkoja.
Uskoakseni tämä on yleisempi kuvio ja robotiikan kehitys tuleekin nähdä eräänlaisena jatkumona yksinkertaista toistoa tekevistä koneista aina vähän kerralla laajenevaan robottien elinpiiriin. Vähemmän ja vähemmän ihmisiä tarvitaan näiden ohjaamiseen, aivan kuten tehtaiden automaatiossa. Tällainen visio ei enää olekaan hypeä nykypäivänä ja kun robotit hyväksytään laajemmin erilaisiin tehtäviin, voi niillä lähitulevaisuudessa korvata kasvavan osan ihmistyötä johtaen merkittäviin muutoksiin yhteiskunnassa.
Kenties asia on ollut ilmeinen muille, mutta jotenkin todella vasta havahduin, että tässä puhutaan meitä jo nyt koskettavasta asiasta, jossa tulevat liikkumaan suuret rahat. Tekoälyn ympärillä on historiallisesti ollut paljon katteetonta hypeä ja suhtaudun esimerkiksi varauksella paljon rummutettuihin autonomisiin autoihin ilman kuljettajaa, mutta mielestäni asiaan laajemmin tulisi suhtautua vakavasti, niin investointimielessä kuin yhteiskunnallisesti.

Espoon keskuksen robottitaidetta

tiistai 26. elokuuta 2014

Haarautuminen

Aika on alkanut jättää tästä bloggerin tarjoamasta muokatusta oletusulkoasusta ja koska yleisö kuville ja pohdiskeluteksteille on erilainen, päätin jatkaa valokuvien ja niihin liittyvien tekstien julkaisua uudessa blogissa, joka toimii WordPress-alustalla. Mikäli aikaa vain riittää kuvaamiselle, tarkoitukseni olisi julkaista siellä uusia otoksia kuva kerrallaan hieman tiheämpään tahtiin kuin mitä olen täällä tehnyt.

Olisi minulla paljon sisältöideoita tämänkin blogin puolelle, mutta itsekritiikki on ehkä nossut hieman liian korkeaksi lisätä hutaisuja. Olen yleisestikin sitä mieltä, että olisi hyödyllisempää kirjoittaa vähemmän laatua kuin enemmän kulutustekstiä, jota kuitenkin on enemmän kuin riittämiin useimpiin käyttötarkoituksiin Internetin syövereissä. Jos kuitenkin löydän aikaa työstää uusia ideoita, tulen kirjoittamaan ne tänne ja tässä mielessä "Bitit ovat ikuisia"-blogia ei lopeteta vaan se jää vain talviunille.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kuvia keväästä kesään


Nyt on ensimmäinen vuosi valokuvausharrastusta takanapäin ja vieläkin opin tasaisella tahdilla uusia asioita. Tähän mennessä olen tietoisesti hionut enimmäkseen teknisiä seikkoja enkä ole kerennyt vielä tasolle, jossa voisin miettiä puhtaasti haluttua ilmaisua. Go-termein: vielä pitäisi kehittyä "pari kiveä" tässä taidossa, jotta kenties viimeistään kannattaisi alkaa tutkimaan vanhojen taiteilijoiden töitä ja analyysejä, että pääsisi syvemmälle kuvien maailmaan. Joka tapauksessa vastaan tulevia valokuvia, elokuvia ja maalauksia tarkkailee nyt kriittisemmin ja automaattisesti tulee pohdittua, kuinka ne on toteutettu. Ehkäpä toimivaksi havaittujen asetelmien ja hahmojen keräilyä voisikin verrata gossa avausten opiskeluun. Siinäkin mielessä perehtymistä voisi myös verrata gohon, että kehittyessä tietyt asiat automatisoituvat ja kohteen hahmottaa aina uusin silmin eri henkilökohtaisissa kehitysvaiheissa intuition kasvaessa. 

Joka tapauksessa täysin selvää on, ettei tätäkään pienoismaailmaa voi tyhjentää yhden ihmiselämän puuhastelulla ja arvostukseni kuvataiteita kohtaan on ymmärryksen kasvaessa noussut. Jollain tapaa näkeminen tärkeimpänä aistina on ihmisille liian ilmeinen - kuva on aina läsnä, ponnisteltiin sen tulkintaan tai ei, joten se ei sinänsä herätä huomiota kuten ääni ja näetty on helpompi ohittaa olankohautuksella ja ajatella, että tuossakin on nyt tuollainen maisema tai henkilö. Toisaalta, jos laadukkaan kuvan laittaa satunnaisen otoksen vierelle vertailuun, ero ilmaisussa voi olla tuskallisen selvä.

Alla sekalainen kokoelma valokuvia viimeisen kolmen kuukauden ajalta ilman erityisempää järjestystä.




































































































perjantai 9. toukokuuta 2014

American selfie


Unten mailla


Varjot pidentyivät ohikiitävien noen tummentamien seinien kurkottaessa yhä korkeammalle. Rakennelmat muuttuivat kirveellä veistetyn vakavailmeisiksi lähestyessäni raudasta ja kivestä tehtyä massiivista tornia. Yläilmoissa harmaa usva nieli ympärilläni nousevat huiput ja silmäni etsivät turhaan pilkahduksia kutsuvista väreistä. Harvat lehdettömät puut olivat ainoa asia, jotka rikkoivat elottomat pinnat, mutta tutkiessani tarkemmin yhtä niistä sain pimeästä vastaani yrmeän pikkupirun tuijotuksen.


"Ei sitä koskaan tiedä millä oksalla se piru istuu"


Kotikonnun kaikki kevään vihreän ja keltaisen sävyt, joiden annettiin kasvaa kylään sisään kuin kietoutuneina juurina, jotka sitoivat asumukset luonnolliseksi jatkoksi metsälle, olivat enää vieraantunut unikuva lukiessani muurien sileiltä pinnoilta niiden kulttuurin mielenmaisemaa. Ajatus oli kirjoitettu selkokielellä: korkeammalle, suurempaa ja mahtavampaa vieden luulot pois pieneltä ihmiseltä. Tämä vallan ajatus on tukahduttava, sillä se edustaa kaiken hierarkiaa, jossa ylimpänä on yksi tahto, joka hallitsee kokonaisuutta. Jos se omaksuisi jotain ulkoa, olisi se heikko ja menettäisi identiteettinsä tai jos se avaisi elämän sydämeensä, alkaisi sen betonisydän sammaloitua. Se autioittaa mielikuvituksen piirustukset ja niiden toteutukset ulkomaailmassa kiteytymällä pysyväksi ja ennustettavaksi vertikaaliseksi ulottuvuudeksi.


Betonisydämessä


Havahduin afganistanilaistaustaisen taksikuskin keskustelunavaukseen ja huomasin, ettemme olleetkaan matkalla Barad-dûriin vaan Toronton CN Toweriin, jonka suunnalla konferenssihotelli sijaitsi. Minulla oli paperi Infocomin Global Internet Symposium workshopissa korkean tason simulaatiosta ja malleista lähestymistapana uuden Internet-arkkitehtuurin kvantitatiiviseen evaluointiin. Tarkoitus oli olla koko viikko paikalla, joten otin myös kamerarepun mukaan, jotta voisin kuvata vihdoinkin jotain muuta kuin Espoon keskuksen puluja. Itselläni ei yleensä pokka riitä kuvaamaan tuntemattomia ihmisiä kotipaikkakunnalla, vaikka olenkin täysin tietoinen siitä, että ihmiset yleensä tekevät kuvista kiinnostavia ihmisille. Pelkkiä rakennuksia ei myöskään viitsi kuvata, sillä siinä on jotain samaa kuin maalaisi ensin taulun, josta ottaisi sitten kuvan: tuntuu, että toisintaa vain jonkun toisen työn. Ainakin luontokuvaamisessa täytyy olla jonkinlainen opportunistinen komponentti: se on reaalimaailman valoilmiöiden dokumentointia kuvamuotoon, kun taas arkkitehtuuri ja maalaukset ovat oleellista luojansa sisäisen maailman vapaata kanavointia ja suodattuvat tekijöidensä roolien kautta. Kuvatessa ei yleisesti kannata etukäteen päättää tarkalleen, mitä haluaa saada muistikortille, vaan yrittää herkistää silmänsä ympäristön mielenkiintoisille tapahtumille ja voimistaa tilannetta kuvan teknisillä parametreilla kuten rajauksen, kuvakulman, suotimien, kennon herkkyyden, polttovälin, aukon ja suljinajan valinnoilla sekä jälkikäsittelyllä kehitysvaiheessa.


CN Tower


Taksikuski valisti minua kertomalla Toronton olevan maailman neljänneksi suurin kaupunki Mexicon, New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen. Ehkäpä maantieto rajautuu näin taksikuskin perspektiivistä pyörillä saavutettaviin alueisiin, mutta ohjasin keskustelua varovasti uuteen suuntaan ja Toyota-kuskeina löysimmekin pian yhteisen sävelen.

Nyt kun "selfieistä" taikka suomalaisittain "itsareista", kuten opin naamakirjasta, on tullut viimeisin virtuaalisen läsnäolon ilmaus, ajattelin kokeilla tällaista sosiaalista itsaria. Selfiessähän käännytään pois päin itse mielenkiintoisesta kohteesta, tähdätään kamera oman navan kautta, ja yritetään saada peukkuja ylös ja nyrkkejä pöytään todistamalla missä on käyty viimeksi reviiriä laajentamassa lopullisena tarkoituksena luoda itsestä haluttu kuva bittitilaan. Toteutan tämän julkaisemalla tässä kokoelman kuviani ja turinoimalla kokemuksiani pohjoisamerikkalaisesta elämänmenosta sikäli kun se avautuu ulkopuoliselle viikossa eli todennäköisesti kerron enemmän itsestäni kuin matkani kohteesta.


Erilaisia kulkuvälineitä


Seuraavina päivinä maastoväritykseni katukuvassa ei ollut onnistunut, sillä olin lainannut Xin kiinalaista purppuran väristä kiiltävää sateenvarjostinta, jolle käyttöä riitti tihkuisessa, poikkeuksellisen myöhäisessä paikallisessa kevätsäässä. Olen kuvatessa muuten huomannut, että monet linnut viihtyvät puissa, joiden sävyt yhtenevät eläimen oman värityksen kanssa. Niin ikään kaupunki oli tumma sävyiltään, oravat olivat mustia ja myös kanssakulkijat kadulla valitsivat vaatteensa hillitysti. Valokuvaustermein siis varjoni muodosti suuren värikontrastin, joka kiinnittää huomion. Täällä rakennusten karuus kenties juontuu taloudellisuudesta, mutta vastavuoroisesti on sanottava, että niitä ei oltu suunniteltu tarkoituksella rumiksi kuten esimerkiksi Merihakaa, jonka viimeistellyistä hitaasti tappavista yksityiskohdista moni Bond-konna olisi kateellinen: Siellähän vankilamaisen värittömän ja varjoisan bunkkerin seinäkuviot on valittu niin, etteivät ne koskaan näytä puhtailta ja pienet värilaatat seinissä ovat kuin piste iin päälle muistuttaen eritteitä, jotka pursuavat ikkunoiden märkivistä arkkitehtuurisista avohaavoista. Astuessani ketjuruokapaikkaan suljen sateenvarjon ja huomaan, että joku on polttanut siihen reiän tupakalla ihmisvilinässä.


Piknik


Ravintolan henkilökunta toimi kuin yhtenä liukuhihnana kunkin tehdessä tehokkaasti oman osansa asiakkaan palveluksesta. Tilauksen vastaanottaja oli pukeutunut univormuun, joka tuntui jatkuvan tämän kohteliaassa tervehdyksessä "How are you?", vaikka hän oli samalla silminnähden hermostunut jonon hidastumisesta kysellessäni eri vaihtoehdoista. Lopulta valitsemani pizzasiivu mikroaallotettiin ja istuuduin ikkunapöytään. Pahvimukissa oli monikansallisen virvoitusjuomayhtiön logo ja myös näkymä kadulla oli kuorruttettu pikkusievillä liikkeiden kylteillä, jotka peittivät taustan harmauden. Kyltit sisälsivät symboleita, jotka viittasivat toisiin aikoihin tai paikkoihin, luontoon, tunteisiin ja mielikuviin - mitä nyt kukin halusi tuoda esille rajapinnassaan.

Prototyyppi tästä amerikkalaisen kulttuurin keskeisestä hahmosta, jossa toteutus erotetaan julkisivusta, on ehkä jo ikonisesti nähtävissä lännenelokuvien saluunoissa, jotka saattoivat olla käytännöllisiä tilaa tuhlaamattomia harjakattoisia mökkejä, joiden eteen oli pystytetty neliskanttinen suureellinen kulissi, joka helpotti sisäänastujaa unohtamaan reaalimaailman reunaehdot. Idea näkyy pitkänokkaisissa rekoissa, jotka tuskin tarvitsevat keulaansa tähtäämiseen, myös koulubussit pukeutuvat univormuun, ihmiset ovat päälleliimatun kohteliaita ja ehkäpä huipentuen pelkkään elämystehtailuun USA:n Hollywoodissa. Tällä "valheella" on ainakin kaksi tärkeää funktiota: ensinnäkin se antaa halutun mielikuvan ulospäin ja toiseksi piilottaa taustalla käytetyn tehokkaan toteutuksen kuten asiakaspalvelijan persoonana. Niin kauan kun ei ala uskoa omia mainospuheitaan, on tämä kapseloinnin idea toimiva.

Astun ulos ravintolasta ja jatkan matkaani. Näen mustarastaan näköisen linnun, jolla on lisäksi amerikkalaiseen tyyliin punaiset ja keltaiset vauhtiviivat siivissään. Kadunkulmassa valkoihoinen kerjäläinen istuu ja soittaa ksylofonia. Toisaalta en osaa sanoa, onko tässä tapauksessa köyhyyskin jonkinlainen julkisivu ansaitsemiseen, sillä vaikka näitä tapauksia täällä näkeekin jonkin verran, on niitä kaupungin asukastiheyteen nähden kuitenkin niin pieni osuus, että tilastollisesti köyhyys ei voi olla tässä ainoa tekijä. Autot ajavat jarruttamatta lätäköihin. Torvet saisi myös poistaa täällä autoista - äänimerkintekolaitteet sen sijaan saa jättää. Huomioin nimittäin sellaisen murre-eron, että täällä töötätään merkityksessä "olet idiootti" kun taas esimerkiksi Aasiassa runsas tööttäily on enemmänkin "varokaa, minä tulen!" - pohdin, että suomalaiset ovat tässäkin suhteessa aika hiljaisia ja kuulen selän takana jonkun puhuvan pahaa toisen selän takana.


Yonge Street


Seuraavana aamuna hotellihuoneella saan muistutuksen suomalaisen designin käytännöllisyydestä aamusuihkussa, jonka säädöt tarjoavat vain yhden vapausasteen: suljettu - kylmää - lämmintä. Suihkuverho on myös juuri liian lyhyt lattian ollessa kalteva väärään suuntaan ja toimituksen jälkeen huomaan kylpyhuoneen lainehtivan vettä. Ei liene myöskään sattumaa, että Edward Lorenz keksi perhosvaikutuksen yhdysvalloissa, sillä vetäessäni pytyn luulen, että sen voima kirjaimellisesti synnyttää pyörremyrskyn jossain Atlantilla.

Konferenssin kuten myös läheisen kahvilan aamiaistarjoilu koostui erilaisista rinkeleistä ja kakuista: Raskaat työt vaativat raskaan polttoaineen, jota valmistettiin mm. hotellin läheisessä sokeritehtaassa, joka oli niin ikään Ontariojärven rannalla. Tehdasalueen viereen oli yllättäen pystytetty toisenlainen sokeritehdas - keinotekoinen hiekkaranta aurinkovarjoineen ja -tuoleineen. Kun vertaa näiden ristiriitaa esimerkiksi Espoon merenrantaa kilometrejä seuraavaan vehreään julkiseen kävelyreittiin, tulee mieleen, että kollektiiviset ratkaisut ovat tarpeellisia tämäntapaisissa ongelmissa, koska ympäristö kokonaisuutena vaikuttaa kaikkiin, mutta vain omistajat maksavat muutoksista rakennelmissa.


Kaksi sokeritehdasta


Vastaani tulee täällä harvinaisempi näky, pari yli-ikäistä hipsteriä, jotka hukkuvat yksilöiden mosaiikkiin kuin mainoskyltit Yonge-kadulla, kenties tallentuen jossain valokuvan pysäytettyyn ajankuvaan. Pelkkä hassu hattu ei korota ketään mahdollisuuksien skaalautumattoman verkon solmukohtaan, amerikkalaiseen unelmaan, joka sekin on lopulta kuin kangastus päilyen päittemme yllä saaden käyttövoimansa niistä töitä tekevistä ihmisistä, jotka eivät matemaattisella välttämättömyydellä voi kaikki olla toistensa yläpuolella itseorganisoituvassa hierarkiassa. Eurooppalaista älämölyä on katukuvassa vähemmän täällä ja Aasiassa eikä joka paikkaa ole sotkettu graffitein, mikä ehkä kertoo näiden mielikuvien voimasta. Kuluttajien puolesta taistelevan tuhatsilmäisen Walmartin banderollit liehuvat horisontissa.


Amerikkalainen unelma


Sunnuntaina minulla oli aikaa käydä juna-bussi yhteydellä Niagaran putouksilla matkan ainoana täysin aurinkoisena päivänä. Jos Toronto oli ollut asiallinen ja työntekoon keskittynyt kaupunki, oli täällä täysi sirkus päällä, vaikka ei ollut edes sesonki. Stressi vie luovuuden ja viihde pitää saada ikään kuin tiivistetyssä muodossa, jotta vähistä vapaapäivistä saisi kaiken irti. Huvipuistomainen keskusta dinosaurusminigolfeineen ja teemaravintoloineen tuntuu näin aikuisemmalla iällä jotenkin keinotekoiselta, neonväriseltä mielikuvapornolta, jossa äärimmäisyydet kadottavat yksityiskohdat dynaamisen alueen loppuessa kesken. Toisaalta ostopäätöksiä tekevien lasten ehdoilla tätä liiketoimintaa paljolti pyöritetään. Taloudellinen näkökulma on jotekin käsinkosketeltavasti läsnä, kun käytännössä kaikista pienistä palveluista pitää erikseen maksaa tippiä. Siitä taas pidin vierailijana, että palveluissa odotetaan, että "asiakas on aina idiootti" ja sain tarvittaessa nopeasti apua erilaisissa tilanteissa tuntematta itseäni mitenkään noloksi.


"Kaikki kuplat puhkeavat"


Lopulta pääsin itse putouksien Kanadan puoleiselle kävelytielle, joka kulkee mailin verran joen vartta, eikä näkymä ollut pettymys. Olin matkan aikana jo oppinut, että täällä hotellihuoneet ovat tilavia, ruoka-annokset isompia isommille ihmisille, kahvikermakannut kuin hinkkejä, talot korkeampia, kolapullot isompia, taksit isompia, WC:t isompia, egot isompia ja keskikokoinen kahvikuppi kuin saavi, mutta en osannut arvata, että luonnonnähtävyydetkin olisivat samassa mittakaavassa. Onneksi paikalliset lokit sentään muistuttivat eurooppalaisia sukulaisiaan, joten saatoin käyttää niitä kuvissa mittatikkuna taustan kokoluokalle. Siinä kaupunkilaislinnut taas muistuttivat kanadalaisia, että sosiaalinen etäisyys oli lyhyempi kuin Espoossa ja sainkin varpusia ja lokkeja helposti kuviin myös etualalle laajakulmapäällä.


Amerikassa kaikki on isompaa


Matkan aikana kävin kaksi kertaa hakemassa iltapalan hotellia läheltä olevasta sushipaikasta, joka osoittautui erinomaiseksi. Kala oli tuoretta ja ruoka valmistettiin näkyvillä kuten asiaan kuuluu. Ravintola oli japanilaisten pyörittämä ja hyvän laadun olisi voinut päätellä jo kokin vakavasta asennoitumisesta työhönsä: Jokainen käden liike oli tuhansia kertoja toistettu vanhan kulttuurin evoluution kontrolloitu lopputulos, jossa kaikki on hioutunut kohdalleen. Keskittyneet silmät seurasivat suoritusta, vaikka kokki olisi varmasti osannut tehdä saman silmät sidottuna ja mestarin otteissa ei ollut hienoisintakaan ironiaa tai muuta anteeksipyytelevää modernia itsetietoisuutta, joka on lopulta asenteena kuin halpa hattu, jonka kuvitellaan antavan oikeus katsella ylhäältäpäin, kun omaan niljakkaaseen identiteettiin ei voi iskeä takaisin. Onhan mestariuskin jonkinlainen kulttuurillinen rooli, johon harjoitellaan, kunnes sen näyttely istuu luontevasti tunteiden päällä, mutta nämä opitut kerrokset päällämme toisaalta määrittävät meitä eikä niiden tarkoitus ole johtaa harhaan. Julkisivut ja univormut eivät ole pelkästään rajapintoja muille, vaan lopulta ne vaikuttavat myös meihin tavalla tai toisella. Jos kaikki kerrokset riisuttaisiin, jäljelle jäisi vain eläin. Kun kävin hakemassa annoksen toisen kerran, minut selvästi tunnistettiin ja uskalsin ilman varauksia antaa kokin valita lajitelman kalat ja kuin loppusilauksena täydelliselle asiakaskokemukselle huomasin hotellihuoneessa annokseni sisältävän ylimääräisiä nigiri-palleroita.

Ihmisten näkyvä elinympäristö ilmentää näiden kulttuuria ja siis ihmisiä itseään: olit amerikkalainen tai japanilainen, niin kulttuuri on osa meitä ja me olemme osa kulttuuria - kaupunki on luojiensa kuva ja vähän enemmän. Ehkä tätä voi leikkisästi ajatella eräänlaisena ihmistieteiden holografisena periaatteena, sillä olemmehan itse oppineet tapamme seuraamalla vain ympäristön tapahtumia aistiemme kautta kaikkien rajapintojen, roolien, univormujen ja julkisivujen läpi. Erityisesti kohteen tietämättä otettu valokuva voi kertoa enemmän kuin tuhat poseerattua sanaa. Tämä on tavallaan valokuvauksen oikeutus: kamera tallentaa kennolle linssin kokoamana fotoneita objektiivisesti ja kun tämän toistaa tarpeeksi monta kertaa, kuvat vangitsevat uusia havaintoja ja pääsevät lopulta pinnan taakse.


Loppuun asti

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Vähäluminen talvi




Lyhenevät illat


















Joulunodotus















Talven merkkejä















Lintuja, lintuja




































Xi


























Aikainen kevät